walk around like a skeleton

oon alkanu tekee lihasharjotuksii himassa ja kävelee ihan vitun nopeesti, ihan vaa et paino putois. en tiiä miks oon niin obsessoitunu tästä taas. ekan kerran muistan ku laihutin nii olin 15. sitte en vuosii välittäny siitä, olin ilonen. nyt ku oon pelkän ahistuksen ja emetofobian takia laihtunu melkein 10 kiloa mä en haluu että lihon taas. haluun olla luuranko ja nähä sen kunnolla. rakastan olla luuranko ja kevyt. ehkä se johtuu näistä käynneistä syömishäiriöklinikalla, en tiiä. oon alkanu miettiä sitä painoa niin paljon.

yritän rämpiä eroon tästä oksentamisen pelosta ku hullu. mullon jatkuvasti äklö olo mut en tiiä johtuuko se siitä etten syö vai siitä et syön vai puhtaasti siitä et keskitän kaikki mun voimavarat mun vatsan ajatteluu. mut ehkä oksentaminen ei ookkaa niin paha juttu. en vaa muista miltä se tuntuu. enkä sitä mistä varmasti tietää et se tulee. oon ollu kuukausia pahoinvoivana melkein putkee, tää on aika helvettiä. ja heti ku närästää heittäydyn vessan lattialle ja aattelen et se on menoo nyt. ei mua oikeestaan ite se oksentaminen pelota. ehkä se et se ei ikinä loppuis, tai et heitän litroittain verta niinku kunnon gore-leffoissa, tai et joudun siivoilee sitä jostain. se on pahin. se haju ja ne äänet ja se näky. en kestäis.

mun lääkkeitten pitäis auttaa myös hankalii fobioihin mut en tiiä miten, tuntuu ettei auta. ehkä joskus sitte.

mullon huomen taas terapia. en haluis mennä luennolle, mut aattelin kumminkin. oon käyny niil viimeaikoina aika paljon. jos rämmin näistä vähäisistä kursseista ykkösellä läpi nii kesällä voin keskittyy henkisee kuolemisee ja mun tyttöystävän halailuu.

yöt saa mut haluumaan vuotaa oikein kunnolla. haluisin vaa nukkua mut must tuntuu et se ei onnistu ennen ku nään vähän verta ja tumppaan röökin ranteesee.