kuolleessa pisteessä

siskon päätä huimaa taas,
sisko tahtoo humalaan.

joisin varmaa viskiä kunnes sammun jos en olis vetäny jo doxalia aikasemmin. mulla on ollu tänää taas aivan turta olo ja vitutus päällä. en tiiä johtuuko se siitä et masennus potkii taas päähän ja leihuu ku pilvi mun yllä, vai siitä et heräsin puol kolmelta, vai siitä et mulla on tentti maanantaina ja keskiviikkona. haluisin hypätä katolta mut jotenki joku vaan saa mut olemaan hyppäämättä. en oikein tiiä vielä mikä, mut ehkä se valkenee joku päivä.

oon varmaa vaa liian kuolemanpelkonen.

walk around like a skeleton

oon alkanu tekee lihasharjotuksii himassa ja kävelee ihan vitun nopeesti, ihan vaa et paino putois. en tiiä miks oon niin obsessoitunu tästä taas. ekan kerran muistan ku laihutin nii olin 15. sitte en vuosii välittäny siitä, olin ilonen. nyt ku oon pelkän ahistuksen ja emetofobian takia laihtunu melkein 10 kiloa mä en haluu että lihon taas. haluun olla luuranko ja nähä sen kunnolla. rakastan olla luuranko ja kevyt. ehkä se johtuu näistä käynneistä syömishäiriöklinikalla, en tiiä. oon alkanu miettiä sitä painoa niin paljon.

yritän rämpiä eroon tästä oksentamisen pelosta ku hullu. mullon jatkuvasti äklö olo mut en tiiä johtuuko se siitä etten syö vai siitä et syön vai puhtaasti siitä et keskitän kaikki mun voimavarat mun vatsan ajatteluu. mut ehkä oksentaminen ei ookkaa niin paha juttu. en vaa muista miltä se tuntuu. enkä sitä mistä varmasti tietää et se tulee. oon ollu kuukausia pahoinvoivana melkein putkee, tää on aika helvettiä. ja heti ku närästää heittäydyn vessan lattialle ja aattelen et se on menoo nyt. ei mua oikeestaan ite se oksentaminen pelota. ehkä se et se ei ikinä loppuis, tai et heitän litroittain verta niinku kunnon gore-leffoissa, tai et joudun siivoilee sitä jostain. se on pahin. se haju ja ne äänet ja se näky. en kestäis.

mun lääkkeitten pitäis auttaa myös hankalii fobioihin mut en tiiä miten, tuntuu ettei auta. ehkä joskus sitte.

mullon huomen taas terapia. en haluis mennä luennolle, mut aattelin kumminkin. oon käyny niil viimeaikoina aika paljon. jos rämmin näistä vähäisistä kursseista ykkösellä läpi nii kesällä voin keskittyy henkisee kuolemisee ja mun tyttöystävän halailuu.

yöt saa mut haluumaan vuotaa oikein kunnolla. haluisin vaa nukkua mut must tuntuu et se ei onnistu ennen ku nään vähän verta ja tumppaan röökin ranteesee.

weekends make me depressed

fysioterapeutin mukaan mun polvi on paskana sen takia kun lihakset mun reisissä on liian heikot. en mä kyllä usko että se siitä johtuu, joskus kesällä ryssin kännissä ja paskoin polven. mut kyllä mulla on silti liian heikot lihakset reisissä. anto mulle jotain kunto-ohjelmaa ja sano että mitään ne ei rupee tekemään ennen ku saan reidet kuntoon. kiinnostais kyllä vähän liikkua, en tee sitä tarpeeks ja haluisin laihemmat reidet. mutta toisaalta fyysiset harjotukset saa mut voimaan pahoin enkä voi ottaa sitä riskiä että annan ylen jossain keskellä kuntosalia. en tee asialle siis todennäkösesti mitään ja kärsin paskan polven kanssa loppuun asti. tai saan välillä jotain spurtteja urheilla himassa ja tulee ilonen olo.

haluisin kyllä olla laihempi. mulla on kyllä jo keskivaikee alipaino, mut oon varmaan lihonu pari kiloa viimeaikoina.

vituttaa.

mulla on joku tapaaminen jossain syömishäiriöklinikalla mihin en osaa mennä. täytin sata paperilappua niille taustatiedoks. lähinnä haluun eroon tästä kammottavasta emetofobiasta. ja olla laihempi. mut ehkä mä en puhu kauheesti mun anoreksiataustasta että saan rauhassa tehä asialle jotain ku opin sietää pahoinvointia.

kävin viikolla kahella luennolla. olin kohtuu ylpee, mut toisaalta en kyllä jaksanut keskittyy kauheesti. mullon kaks tenttiä joskus viikon päästä ja oon ihan ulapalla. itken varmaa paniikkikohtaus kurkussa viimesenä iltana ja kiroon itteni alimpaa helvettiin. niin siinä aina käy. ei voi mitään. (tai kai sille voi, mut en jaksa välittää.)

taidan viiltää nilkat verille ja polttaa 10 röökiä ja keskustella sitten taas tästä ongelmakäyttäytymisestä terapiassa ensviikolla.

ei vielä sisällä monesti lähellä

mulla on jotain ongelmia puheen kanssa. hengästyessä ääni ei oikein jaksa kulkea ja on kähee ja matala, huutaminen ei varmaan onnistu. en tiiä onko aivoissa jotain ongelmia syömättömyydestä vai onko mulla rasitusastma ku tupakoin niin vitusti vai juonko liikaa kahvia. mua ahistaa ja pelottaa niin saatanasti. päätäkin särkee nykyään jatkuvasti (varmaan kofeiiniriippuvuus ja matala verensokeri), varsinkin aamulla herätessä. kaikki tuntuu menevän niin päin helvettiä. haluun kuolla mutta samalla pelottaa että tän kaiken keskellä henki lähtee. ahdistus-masennus-combo on niin vittumainen.

mun eksä tulee tänään kylää kattoo breaking badia. en tiiä miks mä annan sen vielä olla mun elämässä kaiken sen jälkeen kun se pakotti mut kaikkeen mitä mä en halunnut tehdä. mut jotenkin mä janoan kostoa. mä uskottelen sille että se vois vielä saada mut takas, mut sitten kerron sille et seurustelen maailman ihanimman tytön kanssa. toivottavasti se murtuu ja vittuuntuu helvetisti. haluun olla sille ilkee.

niin runneltu, niin turmeltu

mun tunteet on jotenki kuollu. mä en jaksa kuunnella ku ihmiset valittaa kuinka niillä on niin vaikeeta, mua ei kiinnosta. kuulostan ihan järkyttävältä. hei mä oon sun ystävä mut vittu oo hiljaa. en vastaa ku ne haluu johonki kauas pois. en jaksa. en oikeestaan välitä.

mun tilillä on just sen verran rahaa että saan topan röökiä. on mulla kaks euroo lompakossa. ilonen musiikki ei oo enää kivaa. mietin aika usein hyviä tapoja tappaa itteeni. voisin vetää yliannostuksen unilääkkeitä viinan kanssa mut pelkään et oksentaisin. voisin hypätä sillalta mut pelottaa et katuisin kesken matkan. sattuu liikaa jos vedän ranteet auki. en haluu ees kokeilla hirttämistä. ainoo syy miks en tapa itteäni on koska oon ihan avuton pelkuri. joka aamu herään ja laittaudun ja sitte istun toimeettomana sängyllä koko päivän tuijottamassa sarjoja jotka oon kattonu 20 kertaa putkeen. tartten jotain sisältöö mut en jaksa ylläpitää mitään. mullon jotain tenttejä joista haluun vaa repästä hyväksytyn arvosanan. musta on helvetin pelottavaa kuinka mua ei enää kiinnosta olla paras. nykyää haluun vaa selviytyä.

stupid, sadistic and suicidal

mä ryyppäsin eilen ja sammuin 13 tunniks. se oli ihanaa. ei se olo aamulla tosin. ei sinänsä ollut kyllä huono olo, mikä oli kohtuullisen yllättävää. onnistuin kyllä syömään aika suunnattomasti mun humalasta huolimatta, mikä autto. tänään en oo kyllä pystynyt syömään kauheen hyvin. 5 kuppii kahvii, nuudeleita, ranskalaisia ja lettuja (jotka kyl muistutti enemmän muussia). nyt mulla on ihan järkyttävä olo; istun vähän välii vessan lattialla itkemässä ku en tiiä oksennanko vai onko mulla vaa nälkä. en oo kuukausiin pystynyt enää erottaa nälkää huonosta olosta. mä en enää jaksa tällasta kierrettä. tekis mieli repiä vatsalaukku irti ja injektoida ravintoaineet suoraa suonee ettei mun tartteis enää ikinä syödä (tai varsinkaa kärsiä oksentamisesta).

haluun vaan kuolla taas koko ajan. mä yritin listata post-up lapuille syitä olla tappamatta itteäni. sain niitä kasaan 5. mun tyttöystävä toiselta puolelta maapalloa, perhe, ystävät, kesä ja unelmat. mä en kyllä enää ees tiiä onko mulla unelmia. mikää ei tunnu hyvältä. mun unelma on olla onnellinen ja muuttaa norjaa meren rannalle. mut mä epäilen et ikinä tulisin saavuttaa sitä.

haluisin vaa mennä terapiaa joku päivä ja sanoa että mä aion kuolla tänään ja joutua psykiatriselle osastolle. mut ei mulla oo aikaa sellaseen. pitää olla motivoitunut ja saavuttaa asioita.

ei voi luovuttaa, pakko jaksaa

mä opiskelin eilen enemmän ku oon opiskellu kahen kuukauden aikana ja olin hetken tyytyväinen itteeni. mut sitten aloin miettii et en opiskellu tarpeeks, ja sinne se sit meni. kaikki se tuntu niin turhalta. en jaksa olla tyytymätön itteeni koko ajan. mun lääkärin mielestä mun pitäis pitää sairaslomaa, mut en haluu. sehän on vaan luovuttamista, ja mulla on vaan enää seittemän viikkoa opintoja jäljellä ennen lomaa. mut sitä kai pelottaa et poltan itteni taas loppuun niitten seittemän viikon aikana. ymmärrettävää. mut mä en pysty luovuttaa nyt, en enää. tää on aika helvetillinen kirous koko homma.

am i the only one i know, waging my wars behind my face and above my throat

mä oon tehnyt tasan 9 blogia mun elämän aikana ja kaikki on jotenki karsiutunu aina. mulla ei kai oo ollu motivaatiota ylläpitää mitään mikä edes yhtä ihmistä kiinnostaa, ja jos unohan päivittää yli kahteen viikkoon, nolostun niin paljon etten enää uskalla kirjottaa sinne. mut nyt mä ajattelin kerrankin olla tosissani tän kanssa. tartten jotain mikä pitää mua ajan tasalla ees jotenkin.

en ikinä oo osannu kertoa ittestäni mitenkään erikoisesti, mut suurimmat teemat mitkä pyörii tän ympärillä on mun mielenterveysongelmat ja niitten seuraukset. mulle on diagnosoitu vakava masennus, voimakasta ahdistusta, emetofobia ja lievää anoreksiaoireilua. mä haluun kuolla useempana päivänä kun mä en halua ja mun keho näyttää ilmeisesti kauniimmalta ku iho on rikki ja verta vuotaa lakanoille. mä opiskelen mutten oo tehny sitä vakavasti kuukausiin. välillä mä unohan pyykit koneeseen yli 2 tunniks. mun huone näyttää huumeluolalta vaikka mä en ikinä vetäiskään huumeita (paitsi silloin kun mä haluan unohtaa, mutten ikinä uskaltais). puolet opintotuesta menee varmaan tupakkaa. panikoin satunnaisesti. välillä mä itken ja joskus oon niin turta et istun bussissa liian pitkään ja päädyn paikkoihin joita en tienny et on ees olemassa. mä rakastan luontoa ja toivon et merenneitoja olis olemassa. tiiän tyhmiä faktoja joita tiputtelen sinne tänne et kuulostan fiksulta. (ankeriaat voi ryömiä jopa 200 metriä maalla kunhan niitten iho vaan säilyy kosteena.)